PORI JAZZ
Pori 7.–15.7.2023
Pori Jazz järjestettiin tänä vuonna jo 56. kerran. Yleisömagneeteiksi päälavalla oli järjestetty torstaille Tom Jones, perjantaille Sam Smith ja päätöspäivälle Robbie Williams. Hyvän sään myötä väkeä oli luodolla konserttipäivinä runsaasti ja lauantain tapahtuma myytiin kaiken lisäksi loppuun. Olin paikalla kolmena päivänä ja keskityn seuraavassa ruotimaan lehden toimialaan liittyvien artistien edesottamuksia lavoilla.
Pekka Laine & Enchanted sai kunnian aloittaa Kirjurinluodon vuoden 2023 konserttien kokonaisuuden. Väkeä päälavan läheisyydessä sijainneelle OP-stagelle oli torstai-iltapäivänä tullut mukavasti ottaen huomioon esiintymisen varhaisen ajankohdan.
Laineen ”Lumotut” tarjoili levynsä hengessä maalailevaa instrumentaalimusiikkia, jonka ytimessä soi sävykkäästi kolmen kitaran harmoniat. Kitaristeina lavalla nähtiin Laineen lisäksi Topias Tiheäsalo ja Tommi Pietikäinen. Laineen lead-kitarointi kuljetti melodioita monisävyisesti. Kitaran soundi oli kuulas ja retrohenkinen. Musiikin monissa psykedeelisen maalailevissa sävyissä pilkahti esiin myös vanhaa rautalankasoundia. Taustatukea kitaristeille antoivat erittäin dynaamisesti soittava, toisen polven muusikoista koostuva rytmiryhmä (Mooses Kuloniemi – rummut, Väino Karjalainen – basso). Samoin Toni Liimattan taikomat koskettimien sävyt värittävät tyylikkäästi kokonaisuutta.
Biisien kestot pysyivät kohtuullisina ja sitä myötä niiden jännite säilyi hyvin loppuun asti. Loppupuolella oli havaittavissa jo hieman enemmän irrottelua. Hyvänä esimerkkinä kävi hypnoottisen kompin omannut päätöskappale, Wild Mountain Thyme. Laine totesi sävelmän kertovan sieniretkestä skotlantilaisilla nummilla. Olisi ollut mielenkiintoista myös kuulla, mistäköhän keikalla kuultu L’enfer Des Cannibales tai Luciferin hetki olivat saaneet inspiraationsa?
Laine porukoineen tarjosi erinomaisen avauksen festivaaliviikonloppuun. Bändin dynamiikan hallinta ja tyylitaju yhdistettynä mielenkiintoisiin omiin sävellyksiin lumosivat varmasti muitakin kuin itseni. Toivottavasti projekti saa jatkoa myös levyjulkaisujen muodossa!
Kansainvälinen kitaristitähtemme Erja Lyytinen keikkailee ahkerasti myös kotimaassa huolimatta siitä, että kysyntää ja menestystä on tullut myös rajojemme ulkopuolella. Kirjurinluodolle Lyytinen bändeineen (Petri Rahikkala – koskettimet, Tatu Back – basso sekä Iiro Laitinen – rummut) saapui lähes suoraan Kanadasta, mutta jet lagista ei näkynyt mitään merkkejä. Lyytinen oli tuttuun tapaansa säteilevä, innostuneen oloinen sekä vahvasti läsnä.
Heti ensimmäiset biisit loivat selkeät sävelet, mitä esityksessä tultaisiin musiikillisesti kuulemaan. Bändin bluesista ponnistava tuhti hard rock jytisi uuden ”Waiting For The Daylight” -albumin hengessä voimakkaana (ks. Pete Hoppulan levyarvio BN 6/2022). Sitä ei edes estänyt Bad Seedin aikana ilmaantuneet tekniset vaikeudet kitaran äänen suhteen. Setin keskiössä oli luonnollisesti Lyytisen omat sävellykset sekä virtuoosimainen, alati uusia muotoja hakeva sävykäs kitarointi. Viidentenä kuullun Black Ocean -biisin jälkeen artisti kaivoi esiin myös slide-putken. Keikka päättyi Wedding Dayhyn boogie-hengessä. Pitkä, jamihenkinen versio antoi Lyytiselle tilaa esitellä erityisesti slidekitarointiaan.
Lyytisen ura on kovassa nousukiidossa. Hänen ilmaisukykynsä niin kitaristina kuin myös etenevässä määrin laulajana kävi hyvin selväksi myös Porin yleisölle. Veikkaan, että voittokulku tulee vain jatkumaan tällaisilla otteilla. Lyytiseltä on muuten tulossa syksyllä myös albumi ”Diamonds On The Road – Live 2023”.
Eric Gales elää tällä hetkellä varmasti uransa tähän asti kukoistavinta aikaa. Viime vuonna ilmestynyt ”The Crown” -levy lienee artistin kypsin aikaansaannos koko hänen tuotannossaan. Gales on osoittanut viimeisten albumiensa kautta olevansa paljon muutakin kuin pelkkä kitarasankari. Lauluun on tullut syvyyttä ja sävellysten tekstit linkittyvät vahvasti elettyyn elämään ja tarkastelevat usein sellaisia teemoja, kuten tasa-arvo, rasismi ja oikeudenmukaisuus.
Porin keikka alkoi vauhdikkaalla Have A Good Timesta johdetulla instrumentaaliversiolla. Gales on lavalla eläväinen, hieman jopa rauhaton artisti, joka eläytyy musiikkiinsa voimakkaasti. Parin ensimmäisen kappaleen aikana mies ei vain pyydellyt väkeä mukaan hauskanpitoon, vaan suorastaan vaati sitä yleisöltä – siinä hyvin onnistuen. Stratocasterin soundi oli puhdas ja lämmin. Vasenkätinen Gales soittaa Magneto-firman nimikkoinstrumenttiaan, kuten Albert King tai Otis Rush eli kielet ”väärinpäin” ohuimmat kielet ylimpänä. Soittajana hän on hyvin monipuolinen. Miehellä on ihan oma tyylinsä, jossa otelaudan virtuoosimaisten juoksutusten lisäksi löytyy aimo annos tunnetta ja vahvaa bluesfiilistä. Porissa miestä säesti 4-henkinen bändi (Nick Hayes – rummut, LaDonna Gales – perkussiot, Jonathan Lovett – koskettimet sekä tuntemattomaksi jäänyt basisti).
Leimaa antavaa keikan musiikilliseen antiin oli sen funky perusvire. Tämä piirre korostui lähes kaikessa kuullussa materiaalissa. Esiintymisen ehdottomat huippuhetket koettiin miehen omien, ”The Crown” -kiekolta löytyvien sävellysten myötä. Alussa kuullut funkahtava Put It Back sekä keskitempoinen You Don’t Know The Blues antoivat tästä jo esimakua. Setin parasta antia oli kuitenkin toiseksi viimeisenä kuultu, rankat sanoitukset sisältävä hidas blues Too Close To The Fire. Sen tulkinnassa niin laulun kuin soiton osalta käytiin todella syvissä sielunmaisemissa. Tämän myös Porin yleisö aisti antaen sille isot suosionosoitukset.
Kahdeksan sävelmää sisältäneessä, reilun tunnin setissä oli mielestäni muutama vähän ”turha” biisivalinta. Ensimmäinen näistä oli keskivaiheilla kuultu, sinänsä ihan pätevä instrumentaalinen funk-jami. Samoin keikan puoliväliin sijoittunut hämyisän jazz-funkahtava versio Beatlesin Come Togetheristä putosi tähän osastoon. Mies on tosin esittänyt sitä melko vakiona tämän vuoden keikkaseteissä. Samat sanat pätevät päätösbiisinä vedettyyn Hendrixin Voodoo Childiin. Lisäksi kun muistaa sen, että häntä usein on verrattu ihan aiheestakin Hendrixiin, niin tarvitseeko sitä näin vielä korostaa? Näiden edellä mainittujen sijaan jäin kaipaamaan uusimman LP:n nimibiisiä, usein keikoilla viimeisenä soitettua I Want My Crownia tai niin ikään ohjelmiston vakioihin kuuluneita hienoja omia sävellyksiä Storm ja Survivor. Encorena saatiin kuitenkin onneksi kuulla vielä alkuperäismateriaalia bluesballadin My Own Best Friend myötä.
Pienestä kappalevalintoihin liittyvästä kritiikistäni huolimatta keikasta jäi kuitenkin hyvä vaikutelma ja itse Gales osoitti olevansa järeän luokan artisti, jonka funkahtava blues-rock oli selvästi yleisönkin mieleen.
Australian Melbournesta ponnistava The Teskey Brothers on taitanut yllättää aika monet suosiollaan. Porukan retrosoul-levytyksiä on voinut bongata listoilta niin Englannissa, Hollannissa kuin tietysti kotimaassaan, jossa yhtye on kerännyt lukuisia tunnustuspalkintojakin. Myös keikkarintamalla yhtye on kiertänyt ahkeraan isoilla festivaaleilla ja suosio tuntuu aina vain kasvavan.
Toisin kuin Porin festivaalimainoksissa kerrottiin, Teskey Brothers ei siis ole mikään bluesrock-bändi, vaan täysin omaan laadukkaaseen biisimateriaaliin nojaava, 1960-luvun lopun eteläiseen souliin vahvasti kallellaan oleva porukka. Johtohahmoina toimivat veljekset Josh (rytmikitara ja laulu) ja Sam Teskey (soolokitara, taustalaulu). Heitä tukevat rumpali Liam Gough ja basisti Brendon Love. Porin keikalla oli myös mukana kaksi puhaltajaa, joiden nimet jäivät hämärän peittoon. Samat naiset vastasivat myös taustalaulusta.
Konsertissa kuultiin materiaalia Teskey Brothersin kahdelta uusimmalta albumilta. Pääpaino oli juuri ilmestyneellä ”The Winding Way”- (ks. Pete Hoppulan levyarvio BN/3/2023) sekä vuoden 2019 ”Run Home Slow” -levyillä. Keikan kaari rakentui niin, että alkuosa sisälsi juuri edellä mainituilta kiekoilta peräisin olevia omia melodisia soul-balladeja. Näistä esiin nousi erityisesti hittipotentiaalia omaava I’m Leavin’. Esiin kannattaa erikseen nostaa myös keskitempoinen, niin ikään erittäin tarttuvan melodian omaava Remember The Time. Loppupuolella rytmikkyys lisääntyi dramaattisen Paint My Heart -balladin muuttuessa hetkeksi jamihenkiseksi blues-shuffleksi. Se tarjosi myös Sam Teskeylle tilaisuuden päästä sooloilemaan Stratocasterillaan. Jännite kohosi entisestään bluesahtavan That Will Be’n myötä, joka myös sisälsi voimakkaita tempon ja dynamiikan vaihdoksia sekä raastavaa tulkintaa laulusta vastanneelta Josh Teskeyltä. Keikan ainoa cover oli pianon säestyksellä esitetty Ray Charlesin Drown In My Own Tears. Teskey mainitsi Charlesin olevan myös yksi hänen suurimpia laulajaesikuviaan. Versio olikin hieno ja alkuperäiselle kunniaa tekevä.
Bändin ydin ja suosion salaisuus piilee omissa, Sam Teskeyn kynäilemissä koukuttavissa biiseissä, jotka tuovat väkisinkin mieleen Stax-levy-yhtiön kulta-ajat 1960-luvun lopulta. Toinen merkittävä asia on Josh Teskeyn intensiivinen ja rosoinen vokalisointi, johon livetilanne toi vielä uuden ulottuvuuden. Miehen äänenvärissä on samaa särmää ja klangia kuin Otis Reddingillä ja toisaalta myös vastaavaa sulavuutta ja notkeutta kuin esim. Clay Hammondilla hänen klassisilla 1960-luvun äänitteillään. Lisäksi boheemien veljesten lavaolemuksessa oli jotain niin aidon rehellistä, että heidän tarjoamaan tunteikkaaseen souliin on helppo ihastua. Näin taisi käydä aika monelle keikkaa seuranneelle ihmiselle.
Avajaispäivän suurin nimi ja päätähti festivaalilla oli Sir Tom Jones. Nykyään 83-vuotias Jones keikkailee yhä ahkerasti ympäri maapalloa. Levytysrintamalla jälki on ollut vakuuttavaa. Viimeisin CD sai yleisesti paljon suitsutusta lehdistössä. Kiekko nousi kaiken lisäksi vuonna 2021 Brittien listaykköseksi (ks. Pete Hoppulan levyarvio BN 2/2021). Levyillään ”Walesin Tiikeri” on pitkän uransa aikana pystynyt aina hämmästyttävästi luomaan uudelleen nahkansa. Musiikillinen paletti onkin laaja.
Tuo musiikillisen skaalan laajuus kuului myös Porin keikalla. Siellä tarjoiltiin niin countryä, poppia, balladeja, klassista rock’n’rollia kuin muutakin vaikeammin määriteltävissä olevaa kamaa. Samalla myös todistettiin, että karismaattisen Jonesin laaja-alainen lauluääni oli edelleen huippukunnossa. Korkea ikä näkyi korkeintaan lavaliikehdinnässä, joka oli luonnollisesti aika minimaalista. Mies istui baarijakkaralle muutamaan otteeseen, mutta oli kuitenkin pääasiassa seisaallaan koko lähes kaksi tuntia kestäneen shown ajan. Fyysisesti artisti näytti hyväkuntoiselta ja nautti selvästi lavalla olemisesta. Hän myös huomioi hienosti yleisönsä ja kommunikoi pilke silmäkulmassa sen kanssa. Porissa miehen taustalla nähty rumpali Gary Wallacen johtama bändi ei sisältänyt hieman yllättäen ollenkaan puhaltajia tai taustalaulajia. Yhtye koostui kahdesta kitarasta, koskettimista, rummuista ja bassosta.
Konsertissa kuultiin runsaasti uusimman studiotallenteen materiaalia. Keikka alkoi hitaalla, vain pianon säestyksellä esitetyllä tunnelmallisella I’m Growing Oldilla. Tätä seurasi niin tilaisuuden tunnelmaa entisestään sähköistänyt Not Dark Yet ennen hyppäystä 1960-luvun uudelleen sovitettuihin nostalgiapaloihin It’s Not Unusual ja What’s New Pussycat. Ne vedettiin kevyellä svengillä liki akustisvoittoisesti haitarin kera. Uusimman albumin materiaalista esiin kannattaa nostaa myös Dylanin One More Cup Of Coffee, encorena kuultu One Hell Of A Life sekä vahvasti roots-painotteiset Lazarus Man ja rujojen kitaroiden siivittämä Talkin’ Reality Television Blues. Lisäksi illan kohokohtiin kuului ilman muuta tulkinta Ry Cooderin Across The Borderlinesta, jota Willie Nelsonkin on versioinut. Idea kappaleen ottamisesta keikkaohjelmistoon virisikin juuri edellä mainitun country-tähden 90-syntypäiviltä, jossa Jones pyynnöstä esitti tuon sävellyksen.
Luonnollisesti Porissa kuultiin uudemman materiaalin lisäksi myös hittejä useammalta vuosikymmeneltä. Delilah oli saanut rytmillisesti erilaisen muodon kuin mahtipontinen levyversio. Loppuun oli säästelty varmat yleisön suosikit, kuten If I Only Knew, You Can Leave Your Hat On, shuffle-kompilla vedetty Sex Bomb sekä Princelle omistettu Kiss. Nämä herättivätkin suuressa yleisössä eniten innostuneisuutta. Pitkä encore meni sitten Hell Of A Life -tulkinnan jälkeen lähes kokonaan perinteisten 1950-luvun rock’n’roll-sävelten tahdissa.
Festivaalin perjantaipäivä tarjosi useampia R&B-tyylisiä naislaulajia. Näistä ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi osoittautui 41-vuotias Danielle Ponder. Rochesterista, New Yorkista kotoisin oleva Ponder on ennen ammattilaiseksi ryhtymistään toiminut Yhdysvalloissa julkisen puolen asianajajana ja keskittynyt nimenomaan heikko-osaisten afroamerikkalaisten tukemiseen. Tämä asia heijastuu myös hänen kantaaottavien biisiensä aiheissa, joissa esiin nousevat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.
Ponderin sisääntulo Porin OP-lavalla oli vähäeleinen. Farkkuihin ja mustaan paitaan pukeutunut artisti käveli mikin eteen ja alkoi tulkita silmät kiinni ensimmäistä lukuisista omasta sävelkynästä lähtöisin olevista balladeistaan. Taustalla hänellä oli vain kitaristi, rumpali sekä kosketinsoittaja (joka hoiti myös bassot). Heti ensisävelistä pelin henki kävi kyllä selväksi: Tältä naiselta ei äänivarat lopu! Ääni on taipuisa, laaja-alainen, voimakas, tarvittaessa myös rosoinen sekä bluessävyjä sisältävä. Tulkinnat saattoivat vaihtua kappaleidenkin sisällä herkästä laulannasta tarvittaessa liki hurmoshenkiseen gospel-tyyliseen runttaukseen. Nainen osoittautui todella sävykkääksi tulkiksi. Tähän kun liitettiin tasokkaat, balladivoittoiset omat sävellykset sekä pienen yhtyeen tarjoama dynaaminen tuki, niin yhdistelmä oli melko lailla vastustamaton.
Tunnelma oli heti alusta lähtien hyvin intensiivinen, eikä se laskenut koko keikan aikana. Yleisökin ymmärsi antaa lavalla vähäeleisesti liikkuneelle, mutta musiikillisesti vakuuttavalle laulajattarelle innostuneen vastaanoton. Keikan ainoat kaksi lainabiisiä kuultiin aivan lopuksi. Näistä pianon säestyksellä esitetty River Deep, Mountain High, oli omistettu naisen yhdelle musiikilliselle esikuvalle, edesmenneelle Tina Turnerille. Muu materiaali olikin sitten täysin omasta kynästä lähtöisin olevaa.
Viime vuonna julkaistu Ponderin ”Some Of Us Are Brave” antaa viitteitä siitä, mitä Porin yleisö sai kuultavakseen. Toteutus kiekolla on hieman modernimpi kuin mitä live-tilanteessa kuultiin, mutta se antaa silti paljon osuvia viitteitä naisen tulkintakyvyistä.
Aika lailla vastakkaisen kokemuksen tarjosi samalla lavalla seuraavaksi esiintynyt New Yorkin Brooklynin kasvatti Yaya Bey. Lähes samanlaisella kokoonpanolla kuin Ponder operoinut Bey veti tasapaksun setin, josta oli vaikea löytää mitään erityistä sanottavaa. Tyylillisesti liikuttiin jossain modernin neo soulin/r&b:n ja hip hopin maailmoissa. Kappaleet ja niiden tunnelma olivat hyvin samantyylisiä, verkkaisia ja utuisia. Ainoa muusta materiaalista erottunut sävelmä oli yksi roots-reggae -vaikutteinen biisi. Beyn tulkinnat jäivät myös vaisuiksi. Kokonaisuutta ei paljon auttanut myöskään artistin sekavat välispiikit. Kaiken lisäksi keikka loppui jo 35 minuutin kohdalla? Artisti tuli kuitenkin esittämään encoren, vaikka sitä ei oikein kukaan yleisöstä erityisemmin tainnut pyytää.
Kuten takavuosien Porin kävijät varmaan hyvin tietävät, basistilegenda Cristian McBriden tuodessa kokoonpanojaan esiintymään, kannattaa aina olla paikalla. Niin tälläkin kertaa, kun Porin päätöspäivänä lukemattomilla Grammy-palkinnoilla palkittu McBride esiintyi multi-instrumentalisti Francesco Turrisin sekä hyvin BN-lehdessä esillä olleen laulajattaren Rhiannon Giddensin kanssa.
Liikkeelle lähdettiin McBriden maukkaalla sooloesityksellä. Tätä seurasi Turresin sisääntulo pianon taakse ja konsertin ainoa puhdas jazz-esitys. Rhiannon Giddensin saavuttua areenalle päästiin asiaan lopullisessa trio-muodossa.
Useamman instrumentin taitaja Giddens keskittyi tällä kertaa vain lauluun. Hän kertoi heidän esittävän lauluja eri maista ja eri kielillä eli kaikkea sellaista, mistä he nyt sattuvat pitämään. Sävelminä kuultiin sävykkäästi tulkitut, klassisiin 1920–30-lukujen naisblueslaulajiin linkittyvät Nobody Knows When You’re Down And Out sekä maukkaat basso- ja pianosoolot sisältänyt Underneath The Harlem Moon. Välillä vaihdettiin lupausten mukaisesti kieltä, kun yleisö sai nautiskella Giddensin upeista tulkinnoista Tejano-pioneeri Lydia Mendozan Mal Hombre– sekä Buena Vista Social Clubin Dos Gardenias -kappaleista. Omasta katalogistaan Giddens oli tuonut bändin käsittelyyn You Put A Sugar In My Bowl -bluesin sekä ”Freedom Highway” -levyltään löytyvän vakavahenkisen At The Purchaser’s Optionin. Keikan päätteeksi kuultiin Sister Rosetta Tharpen tuotantoa. Lonesome Road vedettiin aluksi hitaana versiona, kunnes se vaihtui sulavasti Up Aboved My Head -gospelin vauhdikkaaseen sykkeeseen.
Kokonaisuus oli kyllä vakuuttavaa kuultavaa. Trion musisointi sulautui saumattomaksi, hyväntuuliseksi ja jamihenkiseksi musisoinniksi soittajien yllyttäessä toisiaan aina vain parempaan meininkiin. Pääroolin taisi kuitenkin kaikesta huolimatta varastaa Rhiannon Giddens, jonka tuotoksia ei ole lehdessämmekään suotta ylistetty. Artistin moneen taipuva, hurmaava ääni sekä amerikkalaisen musiikkiperinteen suvereeni hallinta näyttäytyivät tässä kokonaisuudessa koko laajuudessaan ja loistossaan.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
Kuva: Eric Gales (c) Olli Nurmi
